Olen jo hetken miettinyt, kuka mä olen? Kuka mä olin? Miten mä olen muovautunut tälläseksi ja minkälaista elämää mä elän, elin ja tulen elämään.
Omasta mielestäni ja muiden suustakin olen tätä kuullut olen ollut ihan pienestä asti vähän sellanen "oman tien kulkia", mun on aina ollut tosivaikea tehdä jotain miellyttääkseni muita, tosi harvasta ihmisestä oon koskaan välittänyt niin paljoo, että olisin uhrannut paljookaan niiden eteen ja välillä vaikka välitänkin en osaa sitä aina ehkä parhaalla mahdollisella tavalla ilmaista.
Olen siis suhteellisen itsekäs sekä useasti tavoittelen vain itselleni hyvää, olen yrittänyt tästä tavasta päästä irti ja ottaa muut huomioon ja tiettyjen ihmisten kohdalla onnistunutkin siinä, muttei niin kauheen hyvin tuloksin.
Kohteeksi otan nää reppanat, johon loppujen lopuksi ihastun, mutta varmaan vaan sen takia valitsen kyseiset "elämässä onnistujat", että koen olevani tarvittu. Ja noh sairaalla tavalla nautin siitä tunteesta, kun joku tarvitsee mua ja on lähes riippuvainen, sellainen mä vaan olen ja osaan kyllä myöntää tän itselleni ja myös muille.
Mä olen myös edistynyt elämässäni, olen jättänyt päihdekuviot taakseni, menihän siinä sumussa melkeen kaksivuotta elämästäni. (siis aktiiviivisin käyttö tapahtui noina kahtena vuotena, päihteiden käytön kanssa ongelmia ollut monia vuosia)Siitä parista vuodesta ei ole oikein hirveen hyviä muistikuvia, joista voisin oikeestaan kirjottaa ja , jos on on ne vähän liikaa kirjotettaviksi.
Voin kuitenkin sanoa, että jos katsoisin itseäni ulkopuolisen silmin n. vuosi sitten olisi näky kutakuinkin sanoinkuvailtuna : Epätoivoinen, sairas, rasittava, epävakaa.. ja lista vain jatkuisi.
Naurattaa kuinka tyhmä olin tuolloin, kieltäydyin hoidoista silloin.. Hoitoa en olisi saanut päihdeongelmaani tietenkään vaan mielialoihini, päihdeongelmiahan aina vähättelin lääkäreille ja sosiaali -sekä nuorisotyöntekijälleni. Mutta vihdoin kun olisin saanut mielialalääkkeet , oli vastaukseni "en tahdo turruttaa itseäni lääkityksellä vaan haluan tuhota ongelmieni lähteen, joka ahdistusta ja pahaa oloa aiheuttaa, lääkkeet ovat viimeinen vaihtoehtoni".
Jonka jälkeen tietenkin itse lääkitsin itseäni alkoholilla tai laittomilla päihteillä, ehkä olisi sillon pitänyt tajuta että "OTA ITSEÄSI NISKASTA NYT KIINNI SULLE TARJOTAAN SIIHEN MAHDOLLISUUS".
´Toisaalta se mihin "tilaan" menin päihdyttyä oli tila, joka tarjosi mulle kuuluvuutta, lohtua ja ennen kaikkea irtautumista arjesta ja siitä mitä en halunnut omin silmin katsoa: todellisuudesta.
En ikinä ajatellut ton kuvion olevan niin vakavaa tai paha, mutta nyt puolivuotta raitista elämää viettäneenä tajusin kuitenkin asiat. Eli jokapäiväinen päivän menu olikin: eskapismia Pian tapaan.
Nyt olen oppinut jo käsittelemään tunteitani niinkun niitä kuuluu, vaikka hankalaa se on ollut sillä ennen oli aina helpoin vaihtoehto vain puhelinsoiton tai kauppareissun päässä, nyt joudun oikeasti käsittelemään kaikkein vaikeimmatkin asiat ja käsittelen nyt niitäkin asioita jotka ovat jääneet auki sillon kun ne sysäsin vaan kuosin taakse.
Mutta huomaan olevani pirteämpi ja oikeastaan on mukava taas tuntea myös negatiivisia tunteita, itseasiassa itku on parasta lääkettä pahaan mieleen, ei päihteeet ja hei.. itkeminen ei maksa mitään, eikä tuu edes laskuja. Vaikka tää kuulostaa älyttömän tekopyhältä jne. niin se on vaan totuus, mieluiten harmaata arkea murheineen jne. kun kitkuiset ja sekavuuden seisteiset päivät .
Ei en ole kovinkaan ylpeä siitä mitä oon ollut ja kirjottaminen on auttanut mua myöntämään minkälaisia ongelmia mulla on ollut, en puhu niistä ääneen ja saatankin kiistää välillä asioita, mutta ainoastaan sen takia että ei kukaan varmaan halua myöntää olevansa/olleensa tollanen luuseri ainakaan kovin hyvällä omallatunnolla.
Kiitos, jos jaksoitte lukea ! Aiheesta kirjottaminen oli mulle semi tärkeää ja oon ylpee siitä, että sain itsestäni näinkin paljon kirjoitettua.
-Piusa
