Oon supistanut sitä nyt aikapaljon tulevan takia, mä näin ilkeesti sanottuna oon karsinut ne ihmiset siitä pois ketä en nää olevan mun tulevaisuudessa edes kovin suuressa roolissa tai muuten asettanut, mut ikäviin tai stressaaviin tilanteisiin, olen siis ollut itsekäs.
Itsekkyydelleni on kuitenkin syyt, jotka tulevat ilmi myöhemmin älkää siis takertuko siihen.
Tänään kuitenkin tein vaikeimman päätöksen ja päästin ihmisestä irti, josta olin melkeen jo riippuvainen.
Tajusin eläneeni niiden vaaleanpunasten lasien läpikatsomassa maailmassa, vaikka olin itselleni vannonut ajat sitten, että en anna näiden tunteiden enään repiä mua ees taas.. Näin kuitenkin on vierähtänyt taas muutama kuukausi, tänään ajattelin että jos tää ihminen vaa polkee mua henkisesti maahan sen sijasta, että yrittäisi mua sieltä nostaa, miksi pidän vielä sitä elämässäni?
Vaikka nää kusipäät mua kiehtoo, en anna tälle ihmiselle minkäänlaista tunnetilaa mun päänsisältä.
En vihaa, en rakasta, en välitä.. Hän ei ole mulle vaan mitään, eikä kukaan täysin tuntematon, mutta samaa aikaa se ketä rakastin.
Pahinta tässä on se, että tää on ku maailman pahimmat vierotusoireet ja fyysiset oireet tulee henkisenä, niiden valmiiksi paskojen kelojen päälle.
Mä pysyn silti vahvana, tälle ihmiselle: sä et ole mulle mitään, et nyt etkä tulevaisuudessa.
-Voimia minä, mä pystyn siihen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti